Ketä Irakin naiset äänestäisivät ja miksi?

Nadia Mahmoud

Yli puolet Irakin väestöstä on naisia, mutta heitä pidetään vankeina omissa kodeissaan. Kuten ulkomaiset tiedotusvälineet ovat toistuvasti todenneet, naisia ei juuri näy katukuvassa, ja sodan päättymisen ja islamististen puolueiden nousun myötä tätä ilmiötä ei kukaan enää edes kyseenalaista.

Huntupakko ei ole poistunut. Päinvastoin, tilanne on osin jopa huonontunut, sillä jopa pikkutyttöjä näkee yhä useammin hunnutettuina. Varsin yleinen totuus kaikkialla maassa on myös se, että hunnun käytöstä kieltäytyviä naisia uhataan kadulla asein. Poikkeuksen muodostaa vain Kurdistan, joka ei ole juurikaan kärsinyt sodan seurauksista.

Kun Irakissa seuraa Saddamin kuvien vaihtumista mullahien kuviin tai lukee islamistien politiikkaa ja uskontoa yhdistäviä vaalilauseita, mieleen nousee väkisinkin kysymys, minkälaisen tulevaisuuden Irakin tuleva hallitus voisi naisille taata.

Sen enempää islamilainen neuvosto, Muqtada Assadir kuin nationalistiset kurdipuolueetkaan eivät aja naisten oikeuksia. Jos hallituksen paikat jaetaan näiden kolmen ryhmän kesken, kuinka käy naisten aseman? Voiko tällainen hallitus edustaa yhteiskunnan enemmistöä? Entäpä millainen asema voisi naisilla olla maassa, jonka presidentti on samanaikaisesti aviossa kolmen eri naisen kanssa?

Vaikka naiset eivät sodan syttymisen jälkeen ole voineet esiintyä julkisesti esimerkiksi kouluissa, työpaikoilla tai kaupoissa, juuri heidän äänestämisestään vaaleissa on nyt tullut poliittinen kiistakysymys. On varsin ristiriitaista, että naisten oletetaan yhtäkkiä äänestävän tai asettuvan ehdolle puolueissa, joiden uhkauksien alaisina he joutuvat päivittäin elämään.

Jos naiset esittävät liikaa vaatimuksia, heitä uhkaa kuolema. Kuinka kukaan voisi tällaisessa tilanteessa väittää, että he ovat tarpeeksi vapaita ilmaisemaan oman poliittisen tahtonsa?

Kun Naisten vapausjärjestön OWFI:n johtaja Yanar Mohammed ennen vaaleja vaati maallisen perustuslain laatimista, hän sai osakseen tappouhkauksia juuri niiltä poliittisilta ryhmiltä, jotka vaikuttivat eniten innostuneilta tulevista vaaleista. Voidaanko puhua vapaudesta tilanteessa, jossa islamistisen terrorismin uhka estää OWFI:a avaamasta uusia toimipisteitä lähes kaikkialla maassa? Onko tämä tilanne, jossa naiset voivat vapaasti valita edustajansa parlamenttiin?

Kenelle naiset siis antaisivat äänensä? Kenties Ylimmälle islamilaiselle neuvostolle tai Muqtadalle, jotka ovat oikeusistuimissaan parhaansa mukaan pyrkineet viemään naisilta oikeudet ja ihmisarvon sekä kohtelemaan heitä toisen luokan kansalaisina? Nämä oikeusistuimet ovat laillistaneet moniavioisuuden, alentaneet naisten perintöosuuden puoleen miesten vastaavasta, sallineet vapaita seksisuhteita harrastavien naisten surmaamisen ja kieltäneet naisia liikkumasta julkisesti yksin ilman valvojaa. Mikä tärkeintä, he ovat myös onnistuneesti estäneet naisia saamasta minkäänlaista jalansijaa hallinnollisissa elimissä.

Nämä ryhmittyvät metsästävät kuitenkin juuri naisten ääniä, jotka ovat heidän omien sanojensa mukaan nyt kultaakin kalliimpia. Naiset eivät kuitenkaan voita mitään äänestämällä näitä ryhmiä, sillä vaalien jälkeen heidän mahdolliset vaatimuksensa vaiennetaan varmasti. Todellisuudessa Irakin tuleva parlamentti ei edusta naisia, koska naiset ovat käytännössä vailla valtaa; valtionuskonnon eli islamin lakien mukaan heidät tulee pitää kuuliaisina ja miesten valvonnan alaisina.

Entäpä minkälaisen perustuslain parlamentti laatisi? Kaksi ensimmäistä kohtaa kuuluisivat varmasti seuraavasti: Irak on arabivaltio, ja Irakin virallinen valtionuskonto on islam. Kaikkien lakien perustana käytettäisiin islamia ja sen Sharia-lakia. Miksi ja ketä naisten kannattaisi äänestää, jos jo ennalta on selvää, että mitään uutta perustuslakia ei ole näköpiirissä?

Naiset ja heidän vapausliikkeensä vastustavat tällaista valheellista poliittista peliä, joka todellisuudessa rajoittaa kansan vapautta. Vapaat vaalit voivat toteutua vasta kun miehitys on päättynyt. Yhtä tärkeä edellytys on, että islamistiset puolueet ja terroristiryhmittymät eivät enää hallitse Irakin poliittista kenttää. Vapaasta ja yleisestä äänioikeudesta voidaan puhua vasta kun kaikilla irakilaisilla on samat kansalaisoikeudet, Irakista ei enää puhuta puhtaasti islamilaisena arabivaltiona ja vallankahvassa on maallinen hallitus, joka tekee selvän eron uskonnon ja valtion välille. Irakin naisten perusoikeudet ja ihmisarvo voidaan taata vain näillä keinoin, ei suinkaan perustamalla islamistinen parlamentti tai luomalla perustuslaki, jonka pohjana on sukupuolten eriarvoistaminen.

Naisten kamppailu tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta on jatkunut Irakissa jo vuosikymmeniä. Naiset vaativat maallista perustuslakia, uskonnollisten liikkeiden riisumista vallasta sekä yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa, ja he ovat käyneet näiden tavoitteiden puolesta kovaa taistelua. Tämä taistelu voi jatkua vain yhteistyössä kansan kanssa, joka haluaa valinnanvapautta ja tasa-arvoa. Juuri tämä työn etulinjassa on aina ollut Irakin työväen kommunistinen puolue.

Tammikuu 2005