KEHITYS ITÄ-EUROOPASSA JA TYÖLÄISSOSIALISMIN TULEVAISUUDEN NÄKÖALAT

Worker Today: Kehitys Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa on herättänyt maailman huomion. Elämme todennäköisesti ratkaisevaa historiallista vaihetta. Mutta miten nämä tapahtumat vaikuttavat länteen ja pääosaan kapitalistista maailmaa, tätä ei vielä ole tutkittu. Miten sinun mielestäsi nämä tapahtumat tulevat vaikuttamaan ”voittoisaan länteen”?

Mansoor Hekmat: Tämän kehityksen välittömät vaikutukset tuntevat luonnollisesti ensimmäisinä Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton kansat. Mutta 1990-luvusta tulee mielestäni ratkaiseva historiallinen jakso niiden kansainvälisten seurausten johdosta, jotka tällä kehityksellä on ja sen vaikutukset länsimaailmaan. Meneillään olevat tapahtumat idässä ovat johdantona vielä suuremmille muutoksille koko maailmassa.

Silmiinpistävä tosiasia tässä poliittisessa ja ideologisessa myllerryksessä on valtiokapitalistisen mallin taloudellinen romahtaminen ja markkinatalouden voitto siitä. Länsimaisessa joukkotiedotuksessa kaikki keskustelu ja kommentit, joita yleisessä mielipiteessä toistellaan ”kommunismin kuolemasta”, demokratian ja lännen voitosta on kohdistettu juuri tähän taloudelliseen todellisuuteen. Mutta katsottaessa asiaa lähemmin havaitaan, että itse asiassa länsi ja nk. Voittanut blokki on joutunut olemassaolossaan myrskyisään ja kriisinkaltaiseen vaiheeseen. Voitetun blokin tulevaisuudennäkymät ovat enemmän tai vähemmän ennalta määrätyt. Sen täytyy muistuttaa länsimaiden menneisyyttä. Mutta juuri voittaneen blokin nykyisyys ja tulevaisuus ovat kietoutuneet vastakkaisuuksiin ja epäselvyyksiin ottaen huomioon tapahtumat Itä-Euroopassa. Itäblokin kaatuminen asettaa vakavia kysymyksiä lännen poliittiselle taloudelle ja ideologialle lännessä ja tulee johtamaan laajoihin yhteiskunnallisiin vastakkainasetteluihin ratkaisun saavuttamiseksi.

W.T: Mihin vastakkainasetteluihin ja ongelmiin? Mitä tarkoitat epäselvyyksillä?

M.H: Kaikilla talouden, politiikan ja ideologian tasoilla. Tosiasiassa kahden blokin vastakkainolo maailmanlaajuisesti on erityisesti muovannut sodanjälkeisenä aikana elinkeinoelämää, politiikkaa ja intellektuaalista elämää lännessä. Jälkiä tästä vastakkainolosta näkyy lännessä ei vain sotilaallisina ja poliittisina liittoina vaan myös koko tuotantojärjestelmässä, talouden kehityksen ja kasvun strategioissa ja kaavioissa, kaikissa älyllisissä ja käsitteellisissä rakennelmissa. Ei ole kysymys vain NATO:n arvonmenetyksestä kun Varsovan liitto on käytännössä hävitetty. Ei pelkästään EU:n suunnitelmaa vuodelle 1992 täydy tarkastella uudestaan ottaen huomioon idän eurooppalaistamisen ja Saksojen yhdistymisen. Koko läntisen maailman yhteiskuntaprofiili täytyy määritellä uudelleen. Koko maailmanlaajuinen talousjärjestys, joka vuosikymmeniä on määrittänyt eri maiden ja yhteiskuntaluokkien aseman, täytyy kirjoittaa uusiksi kun maailman kapitalistiset markkinat ovat integroituneet. Nämä puolestaan ovat avoimia kysymyksiä ja ne vetävät yhteiskuntavoimat tiiviiseen taisteluun kunkin omine ratkaisuineen.

Tässä sekoituksessa näkyvin ilmaus koskee itse demokratiaa porvarillisessa yhteiskunnassa sekä poliittisena ajatusjärjestelmänä että kapitalistisen yhteiskunnan valtiomallina. Sanotaan, että demokratia on voittanut. Mistä demokratiasta puhutaan? Siitä naivista käsitteestäkö, joka on hyväsydämisten professoreiden ja entisten radikaalien mielissä ja jota he pitävät ihmisen vapauden viimeisenä sanana, vaiko siitä poliittisesta, todellisesta ja hyvin julkilausutusta demokratiasta, joka länsimaailmassa on ollut virallinen johtava ideologia ja joka on muodostanut puitteet propagandalle ja ajattelulla ”vapaassa maailmassa”. Demokratia sellaisena kun se on toimeenpantu Hiroshimassa, kylmässä sodassa, kansanmurhana Vietnamissa, CIA:n vallankaappauksina ja junttina, rasismina ja ay-toiminnan tukahduttamisena. Thatcherin demokratia, Reaganin demokratia, The Timesin demokratia ja The Economistin demokratia. Tämä juuri on maailmaa johtanutta demokratiaa. Juuri se on lippu, jonka alle länsi järjestäytyi kilpailussa vastakkaisen blokin kanssa maailman herruudesta. Samassa mitassa missä tämä vastakkaisuus lakkaa olemasta menettää myös itse ideologinen kehys merkitystään ja länsi joutuu hajaannuksen ja sekaannuksen kouriin. Tapahtumat Itä-Euroopassa ovat johdantona voimakkaiden poliittisten ja ideologisten taistelujen aikakaudelle lännessä, joka tarvitaan uuden virallisen ja hallitsevan ideologisen kehyksen luomiseen vastaamaan tämän ajan kapitalismia.

Lyhyesti sanoen koko maailma astuu levottomaan vaiheeseen ja tämän rauhattomuuden päälähde ei ole itä vaan länsi. Tästä taas seuraa, että meneillään oleva spekulaatio idän tulevaisuudesta länsimaisessa joukkotiedotuksessa käy pian vanhentuneeksi ja merkityksettömäksi.

W.T: Miten tämä tulee vaikuttamaan työväenliikkeeseen?

MH: Uskon, että 1990-luku muodostuu voimakkaiden työläisvastalauseiden vuosikymmeneksi. Tämä johtuu monista syistä. Ensinnäkin: Yli vuosikymmenen ajan on uusoikeiston hyökkäys (thatcherismi ja reaganomia) painanut työväenluokkaa alas. Olennainen osa tätä hyökkäystä on ollut ay-järjestöjen sorto. Tapahtunut on seurausta sosialidemokratian konkurssista ja uuskonservatismin noususta ideologiseen ja poliittiseen valtaan. Tämän politiikan tuhoisat seuraukset kuten työttömyys, sosiaalipalvelujen puute jne. tuntuu enemmän kuin koskaan työläisten elämässä tänä päivänä. Samanaikaisesti oikeisto on kadottanut ideologiset ja poliittiset yhteytensä. Sellaiset kysymykset kuten työpaikkojen pysyvyys, työturvallisuus, viikottainen työaika jne. nousevat työväenliikkeen uuden aallon huomion kohteiksi kaikkialla Euroopassa. Toisaalta porvaristo kadottaa poliittisen kykynsä pelotella työväenliikettä ja nostaa keskiluokkaa meidän luokkaamme vastaan.

Toiseksi, ay-liikkeen heikkeneminen samanaikaisesti kun miljoonien työläisten vakavasti ja välittömästi vaikutettiin, on luonut tilaa uusille ajatuksille ja vaihtoehdoille työväenjärjestöille Euroopassa. Työväenliike on jo suuntautunut radikaalimpaan toimintaan perinteisen ay-rakenteen ulkopuolella ja kampanjoi ay-järjestöjen demokratisoinnin puolesta tai vaihtoehtoisten järjestöjen luomiseksi. Tämä helpottaa radikaalimpien liikkeiden esiintuloa, joilla on kykyä tarttua luokkakysymyksiin.

Lopuksi, tärkeä näkökohta on tämän päivän työläisen kyky ymmärtää paremmin erityinen luokkaidentiteettinsä johon viimeaikainen kehitys on myötävaikuttanut. Kaikkien juhliessa demokratiaa alkavat länsisaksalainen ja puolalainen työläinen, työläiset Liettuassa ja Eestissä ymmärtää, että heidät aiotaan grillata ja tarjota juhlien pääruokalajina. Länsi-Euroopan työläinen ymmärtää nyt, että kaiken tämän demokratia- ja ihmisoikeuskalabaliikin takana työläisen itsensä ja juuri hänen täytyy huolehtia taloudellisista eduistaan ja poliittisista oikeuksistaan, eikä odottaa sitä joltain poliittiselta eliitiltä, joka on ottanut haltuunsa parlamentin sos.dem. paikat tai istuu korkeissa asemissa ay-järjestöissä. Se että muut luokat ja niiden liikkeet kilpaa ottavat etäisyyttä työläisiin ja työläisihanteisiin, pakottaa nykytyöläisen yhä syvemmin ajattelemaan omaa luokkaidentiteettiään. Uskon että 1990-luvulla tulemme näkemään työläisen aivan toisessa poliittisessa asemassa.

W.T: Miten on marxismin laita? Miten näet sen tulevaisuuden näkymät?

M.H: Juuri nyt marxismi voi astua esiin työväenluokan työkaluna sosiaalisen muutoksen toteuttamisessa. Juuri nyt työläiset ovat irtaantumassa joukosta valemarxismeja, jotka kuuluvat etuoikeutetuille luokille.

Olen tietoinen siitä, ettei tämä ole tulosta työläismarxismin teoreettisesta ja poliittisesta aloitteellisuudesta vaan seurausta valesosialististen pilareiden romahduksesta muiden porvariston osien painostuksen tuloksena. Olen myös tietoinen siitä että nykytilanne rajoittaa sosialismia ja yleensä sosialistisia ajatuksia. Mutta sosialisminvastaiset painostustoimet tulevat olemaan lyhytaikaisia. Kapitalismin luonne pakottaa luomaan työläissosialismia ja marxismia. Niin kauan kun on olemassa työläisiä ja kapitalisteja, on myös marxismi olemassa. Mutta tällä kertaa marxismi on vapautunut kaikista niistä virtauksista, jotka sen nimissä ovat ajaneet työväen eduista poikkeavia etuja.

Marxilaisena, työläissosialismin aktivistina tunnen henkilökohtaisesti, että tie eteenpäin on aiempaa avoimempi. Sitä paitsi mikäli yhteiskunta kokonaisuudessaan joutuu uudelleen arvioimaan perusteensa ja jos 1990-luvusta tulee eri yhteiskunnallisten suuntien välisen taistelun vuosikymmen ja porvaristo on ajautumassa ideologiseen tyhjiöön -–mikä kaikki on luonteenomaista 1990-luvulle – silloin marxismi saa jälleen kerran oikeutetun aseman merkittävänä kritiikkinä ja ulospääsynä yhteiskunnassa.

W.T: Nationalistiset liikkeet kasvavat Neuvostoliitossa, mitä ajattelet niiden tulevaisuudesta? Millaista vastakaikua ne saavat kansainvälisesti?

M.H: Nationalismi on yksi niistä virtauksista jotka itäblokin tuho vapautti. Se on jo pitkään ollut piilevä sosiaalinen liike porvarillisessa yhteiskunnassa. Tässä yhteiskunnassa on hyvin ”luonnollista” ja kunniallista olla nationalisti. Jokainen kantaa omaa kansallista lippuaan eikä ketään koskaan ole moitittu siitä, että on kutistanut näköalansa ja etääntynyt ihmisen universaalista ja yleisestä olemuksesta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nationalismi ei nykyisin liity kansalliseen sortoon. Useimmiten sen kasvupohjana on alueellisen porvariston näkemys alueellisen talouskehityksen mahdollisuuksista. Siinä ei ole mitään merkillistä kun Liettuan ja Eestin nationalistit aloittavat kampanjansa riistämällä venäläiseltä työläiseltä tämän poliittiset perusoikeudet. Käsitykseni on ettei nationalismi pyri kansallisen sorron paljastamiseen. Se pyrkii vain määrittämään uudelleen sorretut ja sortavat kansakunnat.

Mitä näiden liikkeiden tulevaisuuteen tulee, uskon ettei nationalismille ole hedelmällistä maaperää kapitalistiluokan sisällä kun otamme huomioon sen ettei porvaristo nykyisin ajattele pieniä kansallisia yksiköitä vaan pikemminkin uusia kansainvälisiä liittoutumia. Eräät saavat itsenäisyyden ja toiset eivät saa. Mutta nationalismista ja itsenäisyydestä ei tule mitään muotiasiaa kapitalistisessa maailmassa.

W.T: Miten maailmantilanne vaikuttaa Iranin olosuhteisiin? Monet oppositiopuolueet odottavat sen johtavan parlamentaariseen demokratiaan Iranissa.

M.H: Iranin liberaali oppositio, johon kuuluvat uudet tulokkaat pro-Moskova-puolueista, on tottunut tähän menetelmään. Aikaisemmin he ajattelivat että Kennedyn tai Carterin valinta lahjoittaisi heille parlamentin. Edelleen he odottavat! He eivät ymmärrä että yhteiskuntapolitiikka on riippuvainen aineellisten yhteiskuntavoimien taistelusta eikä tunteellisista muotoiluista kuten ”kuolevan diktatuurin aikakausi”. Todellisten voimien täytyy kaataa ”diktatuuri”. Tällaiset muotoilut ovat keskiluokan ja eurooppalaisen älymystön tuotetta ja ne edustavat monien paljon objektiivisempien kehityskulkujen naiiveja ja subjektiivisia kuvauksia. Eivät mitkään jumalat ole päättäneet kaataa diktatuureja toisensa jälkeen. Lisäksi Iranin liberaalit unohtavat, että se epävirallinen ja akateeminen demokratia joka Euroopassa tuottaa tuollaisia joukkokulutukseen suunnattuja muotoiluja on äärimmäisen Eurooppa-keskeinen. Näennäisvaalit riittävät kun kyse on Euroopan ulkopuolisista maista ja etenkin kun kyse on niistä maista, joissa kansan osa ei ole kehuttava. Virallisen, hallitsevan luokan demokratia, luokan joka käyttää demokratia-käsitettä kuvaamaan jokaista vastarintaryhmittymän ulkopuolista hallintoa, ei tule antamaan meidän liberaalillemme hänen demokratiaansa. Jollei näin olisi asianlaita, ei se vuosikymmenien ajan olisi muuttanut maailmaa sotilasjunttien, poliisivaltioiden ja sotilaallisten puuttumisten maailmaksi.

Voidaan sanoa että Iranin ja islamilaisen liikkeen suhde kansainväliseen pääomaan on nyt objektiivisesti muuttunut. Itäblokin häviö ei todennäköisesti tuo Iranille sen aikaisempaa strategista merkitystä ja pan-islamismin vihreä vyöhyke Neuvostoliiton ympärillä käy tarpeettomaksi maailman kapitalismille. Iranin sodanjälkeinen taloudellinen jälleenrakentaminen saa myös odottaa kunnes taloudellinen muutos Itä-Euroopassa saadaan käyntiin. Tämä kaikki voi merkitä kasvavaa painetta Iranin islamilaista hallintoa kohtaan. Mutta todelliset yhteiskunnalliset voimat tulevat ratkaisemaan sen johtaako tilanne parlamentaariseen demokratiaan vaiko uudenlaiseen porvarilliseen despotismiin vaiko työläisten vallankumouksellisen vaihtoehdon voittoon. Henkilökohtaisesti uskon ettei kukaan joka haluaa poliittista vapautta voi kääntyä minkään muun kuin työväenluokan puoleen. Porvaristo, oli se Iranissa tai muualla, on osoittanut ettei se viihdy Iranin kaltaisessa maassa polkematta miljoonien ihmisten poliittisia oikeuksia.