Mansoor Hekmat
Tapahtumat kansainvälisessä taloudessa ja politiikassa ovat viime vuosina olleet kiistämättä hämmentäviä. Kaikkein tärkein näistä on Neuvostoliitossa tapahtuva periaatteellinen suunnanmuutos, josta välittömästi seuraa imperialististen valtioiden välisten suhteiden muuttuminen. Ydinaseistuksen purkamisesta tehdyt sopimukset ja Neuvostoliiton aseman muuttuminen kansainvälisellä näyttämöllä ilmentävät osin tätä kehitystä. Koko kansainvälisen porvariston riveissä on tapahtunut periaatteellisia muutoksia koskien kysymystä valtion roolista kansainvälisessä taloudessa. Valtiollisen kapitalismin eri malleja ja valtion puuttumista talouteen arvioidaan uudelleen, ei vain itä-Euroopassa vaan kaikissa teollisissa yhteiskunnissa. Kainsainvälisten kriisien ja konfliktien keskuksissa on tapahtunut tärkeitä muutoksia - Afrikassa, Aasiassa, keski-Idässä ja latinalaisessa Amerikassa. Viisikymmen ja kuusikymmen lukujen talouden kehityksen strategia imperialistien hallitsemissa maissa on epäonnistunut ja useimmissa näistä maista kehityksen ongelma on muuttunut taloudellisen eloonjäämisen ongelmaksi. Ei vain "vapautus"liikkeet vaan myöskin maat, joissa nämä liikkeet pääsivät valtaan, ovat turvautuneet aivan uuteen suuntautumiseen kohti länttä. Sosialismi ja marxismi ovat menettämässä vaikutusvaltaansa itsenäisyys- ja "anti-imperialististen" taistelujen ideologisena katteena. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sosiaalidemokratia sekä porvariston vasen siipi kokonaisuudessaan ovat joutuneet syvään ideologiseen ja ohjelmalliseen kriisiin. Ne ovat uudelleenarvioimassa poliittisten ja taloudellisten katsomustensa perusteita ja toimintamenetelmiään ja tekemässä rakenteellisen ja periaatteellisen käännöksen oikealle. Näissä maissa on ammattiliittojen valta vähentynyt dramaattisesti. "Valtiomuodon" kriisi imperialistien hallitsemissa maissa, maailmalle luonteenomainen piirre 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa, on astettain alkanut laantua, ja sen taustalla on imperialististen valtioiden välillä syntyneet kompromissit. Imperialistien hallitsemien maiden porvaristolle on annettu enemmän toimintavapautta ja poliittista itsenäisyyttä jne.
Eivätkä nämä tapahtumat ole tulleet yllättäen. Monet olivat selvästi havaittavissa jo kolme vuotta sitten (T.s. suunnilleen Iranin Kommunistisen Puolueen 2. edustajakokouksen aikoihin, maaliskuussa 1986-Toim.). Niiden kaikkien juuret ovat sodan jälkeisen kapitalismin kehityksessä ja ne ovat pitkällisen, perusteellisen kehityskulun tuloksia.
Mutta tässä vaiheessa paljastuu - ja tämä on olennaisesti sidottu Neuvostoliiton kehitykseen - että muutokset kokonaisuudessaan johtavat peruuttamattomasta täysin uuteen tilanteeseen. Me olemme kapitalistisen maailman perusteellisten taloudellisten, poliittisten ja ideologisen profiilin muutosten silminnäkijöitä; muutoksien, joilla on syvällinen vaikutus työtätekevän luokan elämään ja kamppailuun sekä kommunistisen vallankumoustaistelun ehtoihin ja vaatimuksiin.
KAKSI RATKAISEVAA KEHITYSSUUNTAA
Nykyinen tilanne osoittaa oikeaksi kaksi perustosiasiaa:
1- Kapitalismin horjuva kehitys viime vuosikymmeninä ja yhteiskunnan tuotantovoimissa tapahtunut suunnaton vallankumous toisaalta ja toisaalta niiden kärsimysten valtavat mittasuhteet, jotka ovat satoja miljoonia käsittävän työtätekevän ja köyhän enemmistön osana tässä samassa maailmassa, ovat objektiivisesti muuttaneet kommunismin todelliseksi, toteuttamiskelpoiseksi ja välttämättömäksi tavaksi pelastaa koko ihmiskunta.
2- Porvarillinen kommunismi ja porvarillinen sosialismi kaikkine versoineen ja lahkoineen on päätynyt umpikujaan ja kärsii kuolintuskissaan. Tämä umpikuja ja romahdus ei aiheudu radikaalin työläissosialismin painostuksesta, jolta tällä hetkellä puuttuu sosiaalinen yhtenäisyys ja voima, vaan kansainvälisen porvariston oikeistosiiven hyökkäyksestä. Porvarillisen sosialismin rappeutuminen ja hajoaminen, Kiinan ja Neuvostoliiton kokemuksien muodossa, sosiaalidemokratian ja eurokommunismin sekä imperialistien hallitsemien maiden kansanliikkeen kohtalo eivät johda välittömästi työläissosialimin voimistumiseen vaan porvariston poliittiseen ja idologiseen yhtenäistymiseen sosialismia ja työläisten vallankumousta vastaan.
Näin ollen ristiriita yhteiskunnan kommunistisen vallankumouksen tarpeen, tuotannon ehtojen kypsymisen yhteiskunnalliselle omistukselle ja tämän muutoksen toteuttamiseen tarvittavan poliittisesti järjestäytyneen voiman täydellisen puuttumisen välillä ei ole milloinkaan aikaisemmin ollut näin räikeä.
Kapitalismin valtava kehitys sodan jälkeisinä vuosina on aivan ilmeistä. Teknologian nopea kehitys, sähköisen viestinnän vallankumous viime vuosikymmeninä, robottien ja tietokonejärjestelmien käyttöönoton ennennäkemätön laajentuminen tuotannossa ja jakelussa osoittavat tämän kehtityksen määrällistä laajuutta. Mutta olennaisempaa on tuotannon kapitalististen suhteiden laajeneminen jälkeenjääneisiin ja entisiin siirtomaihin, satojen miljoonien ihmisten rekrytointi palkkatyömarkkinoille ja näiden maiden tuotantotekijöiden ja kulutusmarkkinoiden yhdistäminen kapitalistiseen maailmanjärjestelmään. Tämä kapitalismin massiivinen kehitys ja ne radikaalit muutokset, jotka tämä on tehnyt välttämättömäksi porvariston poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmälle kansainvälisesti, on itseasiassa kaiken sen kehityksen perussyy, joka on tapahtunut poliittisella ja ideologisella tasolla sekä porvariston eri ryhmien välisissä sisäisissä suhteissa. 70- ja 80-luvulla niiden, jotka eivät kuulu työläisiin, vasemmistolaisessa ajatustavassa tämä tosiasia on joko kielletty tai sitä on väheksytty kapitalismin kroonisen kriisin fraaseilla tai käytetty epätoivon kylvämiseen sosialimin tulevaisuuden näköalojen suhteen ja siirretty sosialistista vallankumousta kaukaiseen tulevaisuuteen. Kuitenkin työläisten vallankumouksen näkökulmasta käsin tämä sama tosiasia osoittaa, että on olemassa edullisemmat olosuhteet sosialistiselle muutokselle. Työn ja pääoman välinen ristiriita on nyt selvästi muuttunut voimaksi, joka kannustaa yhteiskunnallisia liikeitä koko maailmassa ja on jo jättänyt jälkensä kaikkiin aikakautemme poliittisiin konflikteihin.
Kapitalismin kehityksen myötä työväenluokan poliittinen voima kehittyy. Työväenluokka on kansainvälisesti saavuttanut paljon vahvemman aseman tuotannossa ja sen myötä myös potentiaalisesti politiikassa. Tämä voi näyttää yllättävältä niistä, joiden ajattelutapa on vasemmistolainen ja viitekehys Euroopan
ammattiyhdistysliikkeen tilanteessa, niistä, joilla on läheinen suhde sosiaalidemokratian lyhytnäköisyyteen ja Euroopan yliopistomarxismiin. Meille on kerrottu, että tuotannon uudenaikaistumisen ja perinteisen raskaan teollisuuden, kuten teräs- ja hiiliteollisuuden supistumisen sekä palvelujen nopean kasvun myötä, on työväenluokan laskennallinen painoarvo koko väestössä vähentynyt; että ammattiyhdistysliike on menettänyt vaikutuksensa ja valtansa; että rauhan-, ympäristö- yms. liikkeet ovat korvanneet työväenliikkeen; että työväenluokkaan perustuvat puolueet kuten sosiaalidemokraatit ja eurokommunistit ovat menettämässä parlamenttipaikkojaan ja ryhtyvät uudelleenarvioimaan sosiaalista identiteettiään ja korjaamaan niitä ajatuksia, jotka tavalla tai toisella suhteuttavat sosialismin työväenluokkaan; että jopa Neuvostoliittoon sitoutuneet puolueet ovat nyt avoimesti allekirjoittamassa tämän sosiaalidemokraattisen suuntauksen. Meille kerrotaan, että työväenluokan politiikka, työläissosialismi ja luokkataistelu ovat nyt vanhentunutta ajattelutapaa.
On hämmästyttävää, että käsitykset taistelusta työväenluokan ja porvariston välillä sekä työn ja pääoman välisestä ristiriidasta soveltuisivat 1800-luvun kapitalismiin, höyryveturien aikakauden kapitalismiin, kapitalismiin, joka rajoittui muutamaan Euroopan maahan, mutta että ne olisivat menettäneet merkityksensä maailmassa, jossa kapitalismi ulottuu Afrikan ja Aasian kaukaisimpiin kolkkiin, valtavien tuotantoyksikköjen ja monikansallisten yritysten maailmassa, maailmassa, jossa yhden ainoan hyödykkeen tuotantoprosessi yhdistää satoja tehtaita ja yrityksiä ja eri maanosien miljoonia työntekijöitä yhteen! Työväenluokan, palkkatyöntekijöiden prosenttiosuus nykyaikaisessa tuotannossa ei ole vain kasvanut vaan työläisenä olemisesta on tullut satojen miljoonien ihmisten elintapa koko maailmassa.
Viime vuosikymmenen kaikki sosiaaliset ristiriidat kehittyneessä Euroopassa ja itse Yhdysvalloissa, thatcherismina, reaganismina ja monetarismina jne. todistavat, eivät mistään muusta kuin juuri työväenluokan tuottavuuden kasvusta, jonka supistumista porvarillinen sosialismi on ennustanut. Kahtena viime vuosikymmenenä on kaikissa imperialistien hallitsemissa maissa suuren työväenluokan muodostuminen muuttanut yhteiskunnan talouden kokoonpanoa ja perinteistä poliittista yhtälöä. Poliittiset kriisit, levottomuudet ja vallankumoukset sellaisissa maissa kuten Brasilia, Argentiina, Korea Filippiinit, Etelä-Afrikka ja Iran perustuvat kaikki tähän olennaiseen tosiasiaan. Nämä mullistuket juontavat näiden yhteiskuntien perinteisen poliittisen ylärakennelman sopeuttamisesta suuren työväenluokan muotoutumiseen, luokan, joka ilmaisee vaatimuksensa kasvavalla selkeydellä ja voimalla.
Työväenluokan ja työläissosialismin näkökulmasta tämä pääasiallinen kapitalismin kehityssuunta on ilman mitään epäilyksiä luonut paljon edullisemmat, objektiiviset edellytykset. Työväenluokan rivit ovat kasvaneet ja työläisväestön suurelle enemmistölle kaikkialla maailmassa on työläisiin kuulumisesta tullut kansalliseen, etniseen ja rodulliseen identiteettiin nähden ensisijainen. Toisaalta teknologian ja ihmiskunnan tuotannollisten voimien suunnaton kehitys, sosiaalistumisen laajeneminen ja tuotannon kansainvälistyminen sekä kehitys, joka on aiheuttanut sähköisen vallankumouksen viestinnässä, tiedon välityksessä sekä tietojen keruussa ja arvioinnissa jne. ovat tehneet yhteiskunnalliselle omistukselle ja tuotantovälineiden ja työprosessien kollektiiviselle kontrollille perustuvan yhteiskunnan luomisesta, tietoisesta tuotannosta, joka perustuu kansalaisten tarpeisiin sekä todella kansainvälisen humaanisen yhteiskunnan luomisesta välittömästi toteuttamiskelpoisen ja saavutettavissa olevan tavoitteen.
PORVARILLISEN SOSIALISMIN KRIISI
Kaiken kaikkiaan nykyisen aikakauden poliittinen ja ideologinen tilanne asettaa monia esteitä työläisten vallankumouksen tiellä. Ennen muuta nykyinen sosialistinen liike on vakavassa ideologisessa ja poliittisessa lamassa. Tälle lamalle, jonka juuret tosiasiallisesti ovat aikamme kapitalismin taloudellisessa kehityksessä, on luonteenomaista koko porvarillisen sosialismin poliittinen ja teoreettinen konkurssi. Voidaan kysyä, kuinka porvarillisen sosialismin epäonnistumista voidaan pitää kielteisenä kehityksenä työväenluokan näkökannalta. Eikö juuri työväen kommunismi pyri lyömään ja ajamaan umpikujaan porvarillisen sosialismin ja näennäismarxismin, joka on niin paljon tukahduttanut työläisten vallankumouksellista liikettä? Eikö nykyistä ei työläisiin tukeutuvan sosialismin umpikujaa voisi pitää tärkeänä askeleena eteenpäin? Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kaikkinainen työväen kommunismin kehitys ja jokainen työväenluokan esiintyminen vallankumouksellisen sosialismin lippujen alla johtaisi porvarillisen sosialismin vaikutuksen eristämiseen ja heikkenemiseen. Vielä kerran, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö pitkällä historiallisella aikavälillä porvariston kykenemättömyys käyttää hyväkseen sosialismin tunnuksia ja ihanteita helpottaisi työväen sosialismin asiaa. Mutta tämä ei merkitse sitä, että jokainen ei työväenluokkaan tukeutuvan sosialismin takaisku merkitsisi välttämättä, välittömästi ja automaattisesti työväen kommunismin voimistumista. Erityisesti nykytilanteessa se ei ole ollenkaan näin. On tärkeää analysoida kulloinenkin konkreetti tilanne, jossa ei työväenluokaan tukeutuvan sosialismin taantuma muodostuu. Tänä aikakautena tapahtuu yleismaailmallinen sosiaalinen käännös oikealle, porvariston vasemman siiven näennäissosialistinen reformismi joutuu umpikujaan objektiivisen taloudellisen kehityksen edessä, uusoikeiston hyökkäyksen edessä. Ennen kuin tarkastelemme vaikeuksia, jotka tämä taantuma aiheuttaa kommunismille ja työväenluokan vallankumoukselle, on välttämätöntä arvioida lyhyesti tämän kriisin päätekijöitä.
VALTIOLLISEN KAPITALISMIN MALLIEN EPÄONNISTUMINEN
80-luvulla nähtiin niiden mallien poliittinen ja taloudellinen epäonnistuminen, jotka perustuivat valtion puuttumiseen kapitalistiseen talouteen. Tänä päivänä on jopa kehittyneiden teollisuusmaiden porvariston vasen siipi - sosiaalidemokratia ja eurokommunismi - perääntynyt laaja-alaisesta valtion puuttumispolitiikasta kapitalistisiin markkinoihin. Gorbatchevismi soitti tämän perääntymisen alkutahdit valtiollisen kapitalismin kehdossa. Myöskin vähemmän kehittyneissä maissa ovat porvariston yritykset kehittää kansallista taloutta valtiollisen kapitalismin avulla epäonnistuneet täydellisesti.
Tämä perääntyminen johtuu siitä, että kapitalismi siirtyy aikakaudellamme vaiheeseen, jossa ne ehdot katoavat, jotka tekivät valtion puuttumisen välttämättömäksi ja alkavat rajoittaa kapitalististen markkinoiden toimintaa tehden samalla tästä politiikasta kasaantumisprosessia rajoittavan tekijän. Pääoman keskittyminen ja monopolien synty ovat historiallisesti olleet päätekijöitä valtion roolin laajentumiselle aktiivisena taloudellisena instituutiona ja talouden kiertokulun säätelyn välineenä. Jopa nykypäivän kaikkein kilpailukykyisimmissä kapitalistisissa talouksissa valtiolla on erittäin tärkeä tunnustettu tehtävä. Eikä uuskonservatiivinen hyökkäys pysty eikä sillä ole tarkoituskaan palauttaa vapaan kilpailun aikakauden tilannetta. Se, mitä me kutsumme valtiollisten kapitalististen mallien epäonnistumiseksi, on
näennäissosialististen mallien konkurssi, jotka pyrkivät vahvistamaan ja suuntaamaan markkinalakeja ja -mekanismia valtiollisen talouteen puuttumisen ja/tai suunnittelun avulla. Nykyinen aikakausi todistaa markkinoiden ja niiden asianajajien kiistattomasta voitosta. Yleisellä tasolla voidaan tarkastella kolmea tekijää, jotka ovat lisänneet valtion roolia kapitalistisessa taloudessa 1900-luvulla.
1- Venäjän vallankumous tuotti joksikin aikaa onnistuneen valtiotalouden mallin. Koko sotien välisen ajan, kun läntinen Eurooppa oli joutunut kriisiin ja lamaan, Neuvostoliiton valtiotalous kasvoi erittäin nopeasti nostaen Neuvostoliiton Euroopassa toisen luokan valtion asemasta valtavaksi taloudelliseksi ja sotilaalliseksi mahdiksi. Vaikkakin tämä kehitys tapahtui sosialismin nimissä koko porvaristolle oli selvää ja osittain myöskin niiden maiden porvaristolle, joilla oli enemmän tai vähemmän samanlainen asema kuin Neuvostoliitossa, että tämä maa oli luomassa valtion johtaman kapitalistisen kehityksen mallin. Länsi omaksui nopeasti monet suunnittelun ja taloudellisen laskennan mallit, jotka kehitettiin Neuvostoliitossa ja niistä tuli porvariston taloustieteen osa.
2- Sotien välinen taloudellinen lama, talouden mobilisointi toisen maailmansodan aikana ja länsi-Euroopan sodanjälkeisissä jälleenrakennusponnisteluissa otettiin valtio mukaan taloudellisiin toimintoihin laaja-alaisesti. Sodan jälkeen valtion puuttuminen talouteen määriteltiin täsmällisesti teoreettisesti ainoaksi tavaksi kiihdyttää kasvua ja pääoman kasaantumista. Porvariston eri ryhmien välillä oleva ristiriita keskittyi olennaisesti kahteen vaihtoehtoon: markkinat vaiko valtio? 50- ja 60-luvuilla kapitalististen länsi-Euroopan maiden kansantulon kasvun myötä tuli hyvinvointivaltiosta, joka vaati valtion vallan lisäämistä taloudessa, valtion virallinen ideologia.
3- 50-luvun loppusta lähtien oli laajasti kansainvälisesti otettu käsittelyyn kysymys jälkeenjääneiden maiden ja uusien itsenäistyneiden, entisten siirtomaiden taloudesta. Näiden maiden kehittymässä olevan porvariston kansalliset taloudelliset ihanteet perustuivat kapitalismin kehitykseen ja sisäisiin markkinoihin sekä itsenäisen kansallisen talouden dynamiikaan. Tämä nationalismi ja sen taloudellinen perspektiivi ovat nykyhetkeen asti muovanneet imperialistien hallitsemissa maissa hallitsevan ideologian, joka perustuu ei työväestöön tukeutuvaan edistyksellisyyteen; se on ollut radikalismin, vallankumouksellisuuden jopa sosialismin tunnusmerkki näissä maissa. Näiden maiden sivistyneistön piirissä muuttui tietty kehtityssuuntaus yleiseksi 50-luvun lopusta lähtien. Tämä suuntaus perustui muotoutuviin itsenäisiin kansallisvaltiohin, valtion kotimarkkinoille antamaan tukeen ja valtion suoraan ja pääasialliseen rooliin talouden infrastruktuurien luomisessa. Valtion elintärkeää merkitystä taloudellisessa kehityksessä eivät painottaneet vain radikaalit puolueet, joihin vaikutti voimakkaasti Neuvostoliiton kehitys ja sen esittämät mallit, vaan myöskin konservatiiviset kansallismieliset. 60-ja 70-luvut olivat valtiolliseen suunnitteluun ja tuonnin korvaavaan politiikkaan perustuvan kehitysstrategian testausvuosia valtioissa, joilla oli erilaisia poliittisia kehityssuuntauksia.
Näissä kehityssuunnissa on tapahtunut viime vuosina suuria muutoksia. Perussyy näihin muutoksiin löytyy 70- ja 80-lukujen teknologisesta vallankumouksesta.
Valtiokapitalismin rajoitukset ilmenivät Neuvostoliitossa. Historia osoitti, että neuvostokapitalististinen malli oli ollut tietyn ajan sopiva kehittymättömissä kapitalistissa yhteiskunnissa, joissa pääkysymyksiä olivat taloudellisen infrastruktuurin ja raskaan teollisuuden luominen, työvoiman mobilisointi ja lisäarvon tuottaminen rekrytoimalla yhä laajempi väestö palkkatyömarkkinoille. Mutta työvoimareservien tyhjentymisen, suhteellisen lisäarvon tuotannolle välttämättömän uudenaikaisen teknologian soveltamisen ja kuluttajien tarpeiden erilaistumisen myötä tällainen järjestelmä on käytännössä joutunut umpikujaan. Breshnevin aikakauden pitkäaikaisen taantuman myötä neuvostotalouden täytyy välttämättä antaa periksi perusteelliselle muutokselle suuntana vapaa markkinamekanismi ollakseen kykenevä omaksumaan uuden vuosikymmenen teknologisen kehityksen ja täten kuromaan umpeen valtavan kuilun, joka on kehittynyt sen oman talouden ja Länsi-Euroopan ja USA:n talouden välille. Perestroika on valtiollisuudesta luopumisen tunnussana politiikan ja talouden alueilla. Perääntyminen, joka muuttaa neuvostoyhteiskunnan ja sen aseman kansainvälisellä näyttämöllä.
Länsi-Euroopassa porvaristo on aloittanut suuret ponnistukset työn tuottavuuden lisäämiseksi ja pääoman uudelleen järjestämiseksi tuotannollisen pääoman eduksi. Tämän politiikan ensimmäinen askel, jonka konservatiiviset puolueet ovat selkeimmin ohjelmissaan esittäneet ja käytännössä toteuttaneet, on pyrkimys rajoittaa valtion puuttumista talouteen ja laajentaa yksityisen pääoman toiminnan liikkuma-alaa ja markkinamekanismeja. Lisäksi uusoikeiston hyökkäys ei ollut taktinen ja tilanteeseen sidottu siirto. Uuskonservatismi ei onnistunut vain ottamaan merkittäviä askelia eteenpäin vahvistamalla yksityistä sektoria ja poistamalla hyvinvointi-kapitalismin instituutioita ja metodeja, vaan käytännössä muutti ideologista tasapainoa Euroopan maissa omaksi edukseen. Sosiaalidemokratia, hyvinvointivaltion luoja ja valtiollisen ohjailun uskollinen asianajaja ei pystynyt vastustamaan tätä olennaista taloudellista ja ideologista kehitystä, vaan itse asiassa hyväksyi merkittävän osan oikeiston ohjelmasta.
Itsenäisyysliikkeiden strategia imperialistien hallitsemissa maissa joutui umpikujaan. Euroopan ja USA:n teknologinen vallankumous toi taas kerran esille jälkeenjääneiden maiden taloudellisen kehityksen vanhan ongelman, nimittäin teknologian siirtämisen ja pääoman puutteen ongelman. Kansalliset ihanteet, jotka perustuivat tuonnin korvaavaan taloudelliseen kehitykseen ja tehokkaaseen kotimaiseen teknologiaan osoittautuivat hedelmättömiksi. Kuilu kehittyneiden teollisuusmaiden ja vähemmän kehittyneiden maiden välillä avautui jälleen. Useimpia hallittuja maita leimaa köyhtyminen, nälkä ja velkaantuneisuus siinä määrin, että velallisten maiden kykenemättömyys maksaa velkojaan kansainvälisille rahoitusinstituutioille uhkaa koko maailman kapitalistista järjestelmää. Sellaiset maat kuten Mosambik, Angola ja jopa Vietnami, joissa vapautus- ja imperialismin vastaiset liikkeet valtiotaloudellisine näköaloineen pääsivät Neuvostoliiton tuella valtaan, eivät ole muodostaneet poikkeusta tälle säännölle.
Kansallisen taloudellisen kehityksen strategia sekä konservatiivisessa, länsimaisessa muodossaan että radikaalissa muodossaan, on epäonnistunut. Tämän kaiken keskellä vasta teollistuneet maat itä-Aasiassa, joiden kehitysmallit mitattuna kahden viime vuosikymmenen kansallisten kehitysoppien arvoasteikolla, olisivat varmasti tulleet määritellyksi imperialistisiksi ja epäitsenäisiksi, hankkivat erilaisia kokemuksia ja niiden kasvuvauhti on ollut nopea ja tasainen. Näissä maissa, joissa yksityissektorilla ja ulkomaisella pääomalla on laaja liikkuma-ala, on teollisuustuotanto laajentunut nopeasti ja ne ovat lopullisesti jättäneet taakseen alikehittyneisyyden noidankehän. Näin ollen vanhojen kehitysmallien konkurssin myötä imperialistinen kehitysstrategia, joka perustuu läntiseen pääomaan, on saavuttanut suuremman hyväksynnän imperialistisesti hallittujen maiden porvariston piirissä.
Huomioiden nämä kaikki tendenssit Euroopan porvariston johtajat ovat jo julistaneet markkinoiden voittaneen valtion. Erilaisten valtiotalouden mallien ex-asianajajat ovat perääntyneet. Porvariston oikea siipi on yhtenäinen ja vasen siipi on epäjärjestyksessä pyrkien uudelleenrakentamaan ohjelmallisen, poliittisen ja ideologisen perustansa. Mikä sitten onkaan porvariston vasemman siiven seuraava näkökanta, on aivan varmaa, että valtiolla ja valtiotaloudella ei tule olemaan siinä enää aiempaa asemaansa.
KRIISIN IDEOLOGISET JA POLIITTISET MITTASUHTEET
Valtiollisen vaikuttamisen näköalan umpikuja on kohtalokas isku aikakautemme porvarillisen sosialismin kaikille haaroille ja versoille. Sosialismin redusointi valtiotalouteen ja pyrkimys voittaa kapitalismin ristiriidat valtiollisen vaikuttamisen avulla eri muodoissaan muodostaa kaikkien ei työläisiin tukeutuvien sosialismien sisällön, neuvostorevisionismista ja sosialidemokratiasta eurokommunismiin, trotskismiin, maoismiin ja populismiin. Juuri näiden suuntauksien yleinen sisältö on nykypäivänä julistettu konkurssiin. Kaava, jonka tarkoituksena oli poistaa olemassaolevan kapitalismin ristiriidat, on itse, tämän kapitalismin kehityksen myötä, joutunut ristiriitoihin, se on kilpailussa ja markkinoilla työnnetty sivuun. Tämä väistämätön kohtalo synnyttää syvän identiteetti- ja poliittisen kriisin. Kiinan ja Neuvostoliiton tilanne, sosiaalidemokratian ahdinkotila, vapautusliikkeiden ja imperialismin hallitsemien niin kutsuttujen radikaalien valtioiden vaikea tilanne todistavat tästä kriisistä. Tällainen sosialismi on menettänyt taloudellisen orientaationsa ja sen myötä koko sosiaalisen perustansa. Sillä ei ole näköaloja, vastauksia kysymyksiin, vaihtoehtoja eikä edes halua pysyä vallassa. Valtiotaloudellisen mallin ja sosiaalisen järjestelmän menetyksen myötä tämän sosialismin edistyksellisyys tai "vallankumouksellisuus" on muuttunut merkityksettömäksi ja joutunut konkurssiin. Jopa taistelussa reformien puolesta siltä puuttuu politiikka ja suunta.
Porvarillinen sosialismi on lopullisesti luopunut kokonaan taistelusta poliittisesta vallasta sekä taloudellisen vaihtoehdon soveltamisesta muuttuen painostusryhmäksi olemassolevan kapitalismin seurausten lieventämiseksi, ihmisoikeuksien, luonnonsuojelun ja maailmanrauhan kysymyksissä. Porvarillinen sosialismi haluaa, pakosta, olla sosialismia ilman sosiaalisia perusteita ja näin johdonmukaisesti ilman poliittista ohjelmaa. Tämä ongelma ilmenee eri muodoissaan neuvostoryhmittymän puolueissa, sosiaalidemokratiassa ja imperialismin hallitsemien maiden näennäissosialistisessa kansallismielisyydessä.
Neuvostoliiton kriisillä, kuten totesimme, on syvät taloudelliset juurensa. Gorbatshevilaisuudessa tämä epäonnistumisen kehä, jonka porvaristo ujutti työläisten vallankumoukseen "yhden maan sosialismin" nimissä, on sulkeutunut. 1900-luvun lopulla kommunisteilta puuttuvan taloudellisen näköalan ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi ja Venäjän nationalismin painostuksesta Neuvostoliiton työväenluokalle oli esitetty valtiokapitalismi työväenluokan vallankumouksen taloudelliseksi sisällöksi. Yhteiskunnallisen omistuksen perusteet ja palkkatyön lakkauttaminen, nämä Marxin vallankumouksellisen sosialismin erottamattomat tekijät, oli redusoitu pääoman kansallistamiseksi ja kapitalistisen tuotannon valtiolliseksi suunnitteluksi. Tällainen taloudellinen malli turvasi käytännössä alkuperäisen kasaantumisen prosessin nopean toteuttamisen sekä taloudellisen ja teollisen infrastruktuurin joutuisan rakentamisen Neuvostoliitossa. Uuden järjestelmän sosialistisuuden illuusio, kompromissit uuden mallin ja työläisten suuremman työprosessissa toteutuvan toimintavapauden välillä, maaseudun valtavat inhimilliset voimavarat ja tämän suuren valtion suunnattomat taloudelliset voimavarat turvasivat kaikki yhdessä nopean talodellisen kasvun. Kuitenkin tämän kasaantumis- ja kasvuperiodin päättyessä valtiollisen kapitalismin taloudellinen malli on menettämässä tehokkuutensa. Kehittynyt kapitalismi vaatii työn tuottavuuden jatkuvaa kehittämistä uudenaikaisen teknologian käyttöönotolla ja tuotannon monimuotoisuuden laajentamista vastatakseen tarpeisiin, jotka ovat kasvaneet kansantuotteen kasvun myötä; se vaatii tehokasta järjestelmää jakelulle ja tarpeiden laskennalle, tuotteiden laadun kohottamiselle sekä pääoman sijoittamista tuottavimmille alueille. Läntisen kapitalismin mallissa näihin vaatimuksiin vastaavat kilpailu ja markkinat, kun taas Neuvostoliiton kapitalistisessa mallissa tämän roolin ovat ottaneet pääasiassa "suunnittelu" ja hallinnolliset toimenpiteet. Mutta tällainen järjestelmä ei kuitenkaan pysty vastaamaan kehittyneen kapitalismin ja sen eri ongelmien vaatimuksiin. Erityisesti aikana, jolloin markkinoihin perustuvat kapitalistiset maat ovat nopeasti soveltamassa teknologisen vallankumouksen hedelmiä, Neuvostotalous on joutunut ennennäkemättömään lamaan. Tätä lamaa ei voi enää voittaa työväenluokan painostusta lisäämällä, työn intensiivisyyden kohottamisella tai lisäämällä työvoiman käyttöönottoa.
Neuvostotalous täytyy välttämättä alistaa perusteelliselle rakenteelliselle muutokselle tähtäimenään vapaiden markkinoiden mekanismi ja niiden rajoitusten poistaminen, jotka maan poliittinen ja hallinnollinen järjestelmä ovat asettaneet pääoman vapaalle liikkuvuudelle. Eikä kysymyksessä ole vain taloudellisen raiteen vaihto. Vaan se tekee välttämättömäksi muutoksen kaikilla alueilla, taloudessa, politiikassa ja ideologiassa. Gorbatshovin suunta on tämän muutoksen lippu. Tämän muutoksen lopputuloksena tulee olemaan neuvostoleirin sosialismin mallin hajoaminen - eikä vain Neuvostoliitossa vaan kansainvälisesti - ja uuden voimatasapainon muodostuminen imperialististien leirissä. Neuvostoryhmittymän puolueiden kriisi on jo leimahtanut. Näiden puolueiden taloudellinen malli, poliittinen strategia, käytännöllinen taktiikka ja ideologinen järjestelmä on julistettu konkurssiin. Niiden tunnukset, poliittinen historia ja metodit on kyseenalaistetettu toinen toisensa jälkeen niiden omissa riveissä. Niiden teoreettiset ja poliittiset edustajat ovat joutuneet huonoon huutoon. Tämän revisionistisen leirin uudelleenrakentuminen näyttää hyvin epätodennäköiseltä, koska sen keskus on ryhtynyt jatkuvaan taloudellisten ja poliittisten erojen ja konfliktien vähentämiseen lännen kanssa. Vaikka luottamus Gorbatshovilaisuuteen porvarillisten liberaalien silmissä voi lyhyeksi aikaa lykätä Neuvostoliittoon sitotutuneiden puolueiden nopeaa hajoamista, lopulta tätäkään kohtaloa ei voi välttää.
Sosiaalidemokratian tilanne ei ole yhtä vakava kuin Neuvostoliittoon sitoutuneen ryhmittymän. Tähän prosessiin kuuluu olennaisena osana sosiaalidemokratien etääntyminen työläisten ja ammattiyhdistysliikkeestä ja laajemman sosiaalisen pohjan etsiminen yhteiskunnan keskikerroksista. On hyvin epätodennäköistä, että sosiaalidemokratiassa kehittyy lähitulevaisuudessa suuntaus, sellaisissa maissa kuin länsi-Saksa ja Englanti, joka on kykenevä hallitsemaan. Siitä huolimatta tämä suuntaus tulee jatkamaan olemassaoloaan vahvana oppositiona ja tekijänä, joka muuntaa porvariston oikean siiven politiikan äärimmäisiä ilmenemismuotoja. Mutta tätäkin saattelee selvempi käännös oikealle ja selvä etääntyminen työväenluokasta ja sosialistisista suuntauksista ja politiikkasta.
Imperialistien hallitsemissa maissa nykyiselle kehityksellä tulee olemaan tärkeä ja ratkaiseva vaikutus opposition kehitykseen. Valtiollisuuden ja riippumattoman kapitalismin myytin konkurssin myötä radikaali kansanvaltainen nationalismi on menettämässä kaiken sisältönsä. Hallittujen maiden oppositioliikkeiden suunnan muutos kohti keskustelua läntisten eturyhmien kanssa on jo selvästi nähtävissä. Väkivaltaa vastustavat, lailliset liikkeet, jotka kamppailevat tulevaisuudestaan pyrkimällä myönnytyksiin, etupäässä poliittisen ylärakennelman liberalisoinnin ja lännen taloudellisen tuen muodossa, ovat ottamassa aseellisen "anti-imperialistisen" liikkeen paikan, joka hallitsi oppositioliikkeitä näissä maissa 60- ja 70-luvuilla. Tätä prosessia kiihdytti se, että Neuvostoliitto lakkasi tukemasta aseellisia Amerikan vastaisia taisteluja, että Neuvostoliitolta puuttui taloudellinen vaihtoehto ja että se oli kykenemätön auttamaan näiden maiden taloudellista kehitystä.
Radikaalinen kansanvaltaisuus ja kansanvaltainen sosialismi näissä hallituissa maissa on saavuttanut tiensä pään ja siltä puuttuu tähän taisteluun tarvittava poliittinen näköala, sosiaalinen vaihtoehto ja materiaaliset voimat.
Kaikki huomioonottaen nykyisellä aikakaudella tapahtuu ei työläisiin tukeutuvan radikalismin heikentyminen ja sen muuttuminen reunailmiöksi. Tässä takaiskussa heijastuu suoraan sosiaalisen perustan muutos. Porvariston eri ryhmien edut ovat kietoutuneet läheisesti toisiinsa. Idän ja lännen taloudelliset mallit ovat lähestyneet toisiaan edellisen alistumisen vuoksi. Neuvosto- ja neuvostoryhmittymän talous on täydellisesti yhdentymässä maailmanmarkkinoihin. Näin luovutaan kilpailusta, joka perustui kahden erilaisen mallin väliseen ristiriitaan ja sen tilalle astuvat uudet kansalliset kilpailut muotoutumassa olevan moninapaisen maailman perustalta, johon kuuluvat myöskin Japani, länsi-Saksa, läntinen Eurooppa ja äskettäin teollistuneet maat. Imperialistien hallitsemien maiden porvaristo etsii tulevaisuuttaan perusteellisemmasta yhdentymisestä kansainväliseen kapitalismiin USA:n ja länsi-Euroopan johdolla. Markkinavoimien edustajien ylivoima on lujittunut.
Työn tuottavuuden kohottamisen ongelma paljastaa koko porvariston interessit sen vastakkainasettelussa työnväenluokkaa vastaan. Radikaalien ajatusten ilmaiseminen, ja radikaalit protestit ovat menettäneet perustansa hallitsevissa luokissa. Porvarillinen sosialismi ja näennäismarxilaisuus ovat menettämässä merkityksensä, juuri sosialististen tendenssien vaikutuksen heikkouden vuoksi ja sen sosiaalisen kerroksen menettämisen vuoksi, joka muodostaa niiden perustan. Itäblokin maiden porvaristo, länsi-Euroopan älymystön edustajat ja uudenaikainen pikkuporvaristo hallituissa maissa ovat menettämässä toivonsa aiempien näennäessosialististen mallien suhteen ja nojautuvat niihin näköaloihin, jotka länsimainen pääoma on asettanut etusijalle perustuen teknologiseen vallankumoukseen. Tämä on peruuttamaton kehityskulku.
Ei työväenluokkaan perustuva sosialismi on menettämässä traditionaalisen toimintakenttänsä poliittisella tasolla. Ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen heikentyminen Euroopassa sekä anti-imperialististen kansanliikkeiden heikentyminen imperialistien hallitsemissa maissa rajoittavat suuresti poliittista toimintakenttää todellisen kommunismin ja sosialismin puolesta. Kaikki osoittaa, että tulevalla kaudella nämä näennäissosialistiset ilmiöt muuttuvat poliittisen kentän lieveilmiöiksi.
Porvarillisen sosialismin kriisi vaikuttaa merkittävästi koko työväenliikkeen tilaan ja vallankumouksellisen sosialismin asiaan. Porvarillisen sosialismin eristäminen ja keskiluokan siirtyminen oikealle sekä kehittyneissä että hallituissa maissa asettaa koko työväenliikkeen ja marxismin epäedulliseen asemaan. Tähän mennessä olemassaoleva radikaali kommunismi ei ole ollut kykenevä porvarillisesta sosialismista erilliseen toimintakenttään.
Samat ihmiset ja älymistön edustajat, jotka ovat muodostaneet ei työväenluokan sosialismin perustan ovat myöskin muodostaneet radikaalien pääkuulijakunnan. Itse asiassa radikaalilla kommunismilla ei ole ollut olemassaoloa muuta kuin kriittisenä suuntana, painostusryhmänä suhteessa "Venäjän revisionismiin" ja sosiaalidemokratiaan. Aikakautemme radikaalin marxilaisuuden sosiaalinen perusta ja kuulijakunta ei eroa kovin paljon porvarillisen sosialismin vastaavasta. Jälkimmäisen kriisi ja eristäytyminen johtaa myöskin sen vasemmistolaisten arvostelijoiden eristäytymiseen.Sen epäonnistunut kokeilu, joka on samaistettu yleisön silmissä sosialismiin, johtaa myötätunnon menetykseen sosialistisia ihanteita ja nyky-yhteiskunnan sosialistista arviota kohtaan. Sosialististen ihanteiden ja sosialistisen taistelun hylkääminen pääsee voitolle. Marxismin vaikutus älymystön piirissä heikkenee ja hyökkäys marxismia vastaan oppina, joka on aikansa elänyt ja epäonnistunut käytännössä, saa yliotteen. Muuttuu vaikeammaksi olla sosialisti ja kutsua sosialistiseen vallankumoukseen tässä epätoivon ilmapiirissä. Nykyinen tilanne aiheuttaa koko olemassaolevan sosialismin sosiaalisen kutistumisen, olkoon se sitten vasemmistolaista ja radikaalia tai oikeistolaista ja reformistista.
TYÖVÄEN KOMMUNISMI: VOIMAVARAT JA ESTEET
Ylläesitetty kehityskulku on työväen kommunismille kaksiteräinen ja ristiriitainen. Näennäissosialismin kriisi riistää työnväenliikkeeltä sen tämänhetkisen johdon ja johtaa väistämättä työväenluokan reformien puolesta käytävän päivittäisen taistelun käytännöllisen voiman heikkenemiseen. Toisaalta työväen kommunististen voimien muotoutumiselle avautuu tilaa työväenliikkeen johdossa. Kansanliikkeiden heikkeneminen siirtää keskiluokan pois olemassaolevaa järjestelmää vastaan käytävän taistelun kentältä, mutta tuo samanaikaisesti esille suuremmalla selkeydellä sosiaalisen protestin luokkaluonteen. Porvarillisen sosialismin teoreettinen konkurssi asettaa kyseenalaiseksi marxismin yleisen sosiaalisen arvovallan, mutta toisaalta yksinkertaistaa Marxin vallankumouksellisen teorian vääristelemättömän, radikaalin tulkinnan selventämistä. Monet tulevat jättämään sosialistisen taistelun rivit; samanaikaisesti se, mitä sosialismista on jäänyt jäljelle, omaksuu enemmän työväenluokkaisen ja radikaalin asenteen. On huomioitava, että kaikki kielteiset ilmiöt ilmenevät väistämättömästi tapahtumien kulussa, mutta kaikki huomioonottaen myönteiset ilmiöt vaativat toteutuakseen työläiskommunistien harkittua ja suunniteltua toimintaa.
Kuitenkin tällä toiminnalla on kaikki onnistumisen edellytykset. Työläisten radikalismi muuttuu ainoaksi radikalismin mahdolliseksi muodoksi. Koskaan aiemmin eivät edellytykset ole olleet niin kypsiä kommunistisen teorian muuttamiseksi sosiaaliseksi, materiaaliseksi voimaksi. Koskaan aiemmin työväenluokka ei ole näin paljon tarvinnut kommunismia ja ainoastaan kommunismia.
Eikä koskaan aiemmin materiaaliset ehdot ole olleet niin kypsiä työväen kommunismin muuttamiseksi elävimmäksi ja voimakkaimmaksi protestin muodoksi. Kapitalistisen tuotannon kasvu ja kehitys, työväenluokan voima tuotannossa koko maailman mittakaavassa, kaikkien niiden ilmiöiden poliittinen konkurssi, jotka ehkäisevät työläisiä tekemästä vallankumousta koko olemassaolevaa järjestelmää vastaan, kaikki tämä osoittaa työväen kommunismin suuresta voimasta.
Mutta tähän toimintaan tarvitaan sopivia miehiä ja naisia ja sopivia puolueita. Pääheikkous piilee tässä. Aikana, jolloin ei työläisiin tukeutuva sosialismi on murentumassa, työväen kommunismi on vähiten valmistautunut teoreettisen työn vaatimuksiin, käytännöllisen toiminnan perinteisiin, järjestön rakentamiseen ja kaaderistoon. Nämä ovat asioita, joihin tämän suuntauksen tukijoiden on välittömästi ryhdyttävä.
____________________________________________________________________________________
Tämän tekstin Mansoor Hekmat oli kirjoittanut joulukuussa 1988. Tämä selonteko esitettiin silloisen Iranin kommunistiseen puolueen kolmannelle edustajakokoukselle (kongressille). Alkuperäinen teksti on kirjoitettu persian kielellä, suomennos englannin käännöksestä.